Pitkään aikaan ei ole tehnyt mieli kirjoittaa suomalaisista politiikoista tai politiikasta yhtään mitään. Lautakasa-gate teki tehtävänsä. Edes Jutta Urpilaisen uusi (ja erittäin onnistunut) tyyli ei saanut kiinnostustani suuremmin heräämään. Muutostahan se indikoi. Eilisen puoluekokouksen jälkeen tuntuu, että on vihdoinkin on jotain sanottavaa. Tuntuu, että jotain uutta on alkamassa.
Kommentoidaan nyt ensin tuota Jutan tyyliä ja imagoa viestinnällisesti. Puhun hänestä nyt näin tuttavallisesti Juttana, koska niinhän hänestä puhutaan.
Iloitsin aikanaan hänen valinnastaan: nuori nainen nousee Suomessa puoluejohtajaksi. Wow! Sitten seurasi mahalasku ja tuntui aivan uskomattomalta, miten hän kerta toisensa jälkeen joutui todella ilkeästi median hampaisiin sekä YouTube pätkillä että verkkosukka- ja kipusiskokuvilla. Ajattelematonta. Nyt tuntuu olevan kuitenkin aivan eri vaihde päällä. Nyt hän näyttää siltä, mitä hän ilmeisesti myös sisältä on. Tyyli on naisellinen, hänen habituksensa viestii johtajuutta. Jutta on yhtäaikaa sekä vakuuttava että näyttää hyvältä. Hienoa!
Mikael Jungnerin mukaantulo on antanut kotimaan politiikalle aivan uuden ruiskeen. Tuntuu kuin joku olisi palauttamassa ihmisten uskoa edustukselliseen demokratiaan ja avoimuuteen. Tuntuu kuin joku uskaltaisi ottaa vastuun ja innostaa muutkin muutokseen. Hän on retorisesti vakuuttava ja vaikuttava ja tuntuu aidolta. Hänestä voisin puhua autenttisena henkilöbrändinä suomalaisessa politiikassa. Hänessä on jotain samaa kuin Obamassa.
Itse olen poliittisesti sitoutumaton, joten tämä ei ole mitenkään SDP:n mainospuhe. Kirjoitan vain puhtaasti omia näkemyksiäni ja tulkintojani poliitikkojen henkilöbrändeistä ja imagosta sekä arvojohtajuudesta. Erityisen hienolta tuntui lukea lehdestä, miten Jungner kiitti vaimoaan, vanhempiaan ja tytärtään, jonka takia "maailman muuttaminen on tullut tärkeäksi".
Samoin ihastuin Jutta Urpilaisen pohdintaan menneestä kaudestaan: "Joskus tuli mieleen vanha kansanviisaus: kun olet kaatunut ja makaat maassa, niin viivy siellä pieni hetki nähdäksesi, ketkä sinua potkivat. Ajattelin, että viivyn vähän vielä pidempään. En sen takia, että näkisin, kuka tai ketkä minua potkivat, vaan ymmärtääkseni miksi."
Juuri niin. Se on johtajuutta. Kuten Lasse Viren totesi kaatumisestaan, se olisi ollut täydellinen hetki luovuttaa. Mutta ei - kampittajille ei anneta periksi vaan siitä noustaan ylös ja tehdään historiaa! Taidamme olla vihdoinkin löytäneet suomalaisen "yes we can" -asenteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti